Friday, January 12, 2007

Hetki opaskoirana

Sarjassa: tekevälle sattuu. Kirjoitin jutun jotta oppisin jotain.

Hetki ”opaskoirana”

Kirpeä pakkanen yrittää lähestyä nenääni loppiaisen aattona Tampereen juna-asemalla. Odottelen mieheni kanssa vaihtojunaa Jyväskylään. Raide kolme, ah, tuolla on valotaulu vaunujen paikoista, olemme siis juuri hyvällä kohdalla. Havaitsen vieressäni nuoren miehen, valkoisen kepin ja suuren matkalaukun. Suurta ammattiylpeyttä tuntien ja pakkasesta piristyneenä: ”Anteeksi, voiko jotenkin auttaa vaunun löytämisessä?”. ”Kiitos kyllä, minulla on paikka vaunussa kaksi.” Sepä mukavaa, sama vaunu kuin meillä. Sovitaan, että nuori mies tulee meidän opastukseen ja yhdessä menemme vaunuun.

Pakkanen kipristää jo enemmän nenäpäätä. Olisi pitänyt laittaa lakki päähän ja hanskat käteen. No, kohta junan pitäisi tulla, kello on jo 11.02. Vielä tarkistus valotaulusta, joo, junassa on ravintolavaunu, joka on aivan meidän vaunun vieressä. Nyt juna tulee – Pendoliino. Vaunut vilistävät ohi nopeasti, mutta näen vilauksen ravintolavaunusta ja huikkaan reippaasti, että nyt mennään, vaunu on tuolla tosi kaukana. Kaikilla meillä kolmella on isot matkalaukut, jotka pyörillään syövät sepeliä asvaltista. ”Helpompi kulkea näin suurten laukkujen kanssa ulkona, kuin sisällä”, ajatus kulkee kirkkaana.

Mieheni ihmettelee vaunujen numeroita, jotka näkyvät tosi huonosti vielä liikkuvasta junasta. Minä roikun vain ajatuksessa: veturi, ykkösvaunu, kakkosvaunu, ravintola. Hiki niistää pakkasen nenänpäästä. Jouluiset kinkut ja suklaat tuntuvat juuri kaikki olevan tulossa ulos yhtä aikaa. Huh! ”Mennään nyt jo vaunuun sisälle!”

Samalla näen, että valkoinen keppi on nopeampi ja vilahtaa jo sisälle. Minä joudun samalla toiseen vaunuun. ”Anteeksi, miksi ihmeessä vaunut ovat numeroitu näin epäloogisesti?” Aikaa on vain kolme minuuttia ja pitäisi juosta koko juna varmistaakseen, että toisena veturista on vaunu kaksi!” ”Olemme nyt vaunussa kahdeksan.” Sanailen, antamatta suunvuoroa konduktöörille.

”Rouva hyvä, mihin olette menossa?” Hassu kysymys, raiteella kolme. ”Jyväskylään tietysti, tämähän on raide kolme”. Kuulutettiin juuri, että juna numero 85 Jyväskylään lähtee raiteilta kolme.” Hetkinen rouva, tämä juna lähtee nyt Ouluun”. Onko pakkasta koskaan ollutkaan. Apua!

Konduktööri ottaa ystävällisesti matkalaukustani kiinni ja huitoo kättään laituria eteenpäin ja viittoo minua ulos. Apua! Missä mieheni ja näkövammainen kanssamatkustajamme. Laituri on jo täysin tyhjä, mutta näen, että virkailija soittaa sellaisella suuremmalla ”matkapuhelimella” johonkin. Juoksen ja näen vilauksen mieheni harmaasta parrasta. Koputan ikkunaan ja oveen. Ovi ei enää aukea, että voisin saada ääneni kuulumaan. Ihmeellistä, että mieheni matkalaukkuineen ja hänelle vaativine opastus tehtävineen ehtii katsoa ulos. Auttoikohan siinä 37 vuotta kestänyt ystävyytemme ja yhteen kasvaminen?

Ovi aukeaa yhtäkkiä ja virkailija viittoo nopeutta. ”Olemme väärässä junassa, äkkiä ulos!” Harvoin ylipainoinen mieheni on vaikuttanut niin ketterältä metsäkauriilta. Juoksuun! Nyt matkalaukkujen pyörät jo raapivat vakoja asvalttiin, valkoisen kepin pallokärki on jo varmaan puhki. Apua! Vaunu numero 11. ” Nyt sisälle vain” sanoo virkatakki. ”Meillä on liput vaunuun kaksi!” ”Melko tyhjää, istukaa vain rauhassa ja huokaiskaa” sanoo ystävällinen virkatakki, jolle ilmestyy myös lempeät kasvot.

Mitä ihmettä tapahtui? Minähän vain ammattiylpeyttä tuntien tarjouduin oppaaksi näkövammaiselle. Minä sitten saan aikaa kahden junan aikataulun myöhästymisen ja vuolaana virtaavat hikikainalot. Mitä minä tein väärin? Minähän näen hyvin ja olen matkustanut paljon junalla kotimaassa ja ulkomailla.

Mitä opimme tästä?

Näkevä kanssamatkustajakaan ei välttämättä ole rautatieaseman toimintojen asiantuntija. Näkövammaisen on ehkä kuitenkin turvallisinta kysyä tarkka laiturikohta, mihin tarvittava vaunu saapuu jo lippua ostettaessa. Hyvä on myös varmistua, ettei samaan aikaan lähde muita junia samalta laiturilta. Varminta on tietysti käyttää VR:n matkapalvelua.

PS. kiitokset nuorelle miehelle ymmärryksestä. Ehkä jälleen opimme jotain, mutta junalla matkustamista emme jätä.


Toimin siis päivätyökseni näkövammaisten kuntoutusohjaajana. Olen ollut tässä työssä pian 15 vuotta, joten olisi tytön pitänyt jo osata jutut. Tekevälle sattuu. Avustamista ja mukavien ihmisten kohtaamista en jätä, vaikka joskus epäonnistunkin yrityksissäni.

No comments: