Etäomaishoitajuus

Me kaikki toivomme, että elämä jatkuisi onnellisena ja päättyisi sitten joskus ilman kipuja ja kärsimystä. Näin ei kuitenkaan käy, vaan sairaus tai vammautuminen katkaiseen arjen yhä useammin. Yhä useammin siksi, että väestön ikääntyessä sairauksien määrä lisääntyy. Yli 75-vuotiaan riski sairastua on moninkertainen työikäiseen verrattuna. Tämä tieto meillä kyllä on, mutta silti omaisen sairastuminen tulee yllätyksenä.

Äitini asuu yksin kerrostaloasunnossaan. Hän liikkuu rollaattorilla ja kävelysauvoilla arjen askareet kaupungilla. Hän käy jumpassa ja eläkeläisten retkillä ja tapaamisissa. Yhtenä päivänä hänet löydetään kotoaan halvaantuneena. Ei ole mitään syytä, miksi näin kävi. Kaikki muuttui hetkessä.

Äitini asuu Jyväskylässä ja minä täällä Turussa. Heti tiedon saatuani yöllä sain juteltua lääkärin kanssa ja ystävälliset hoitajat antoivat puhelimessa arvioita äidin tilasta. Levottomuus alkoi. Heti ryhdyin järjestelemään asioitani, jotta pääsisin paikanpäälle tapaamaan äitiä. Kaikki ei kuitenkaan ole mahdollista, kun on perhe, työ ja luottamustehtävät. Ensin piti juhlia pojan häät. Kyynelten ja ilon keskellä huoli kasvoi joka hetki. Pian olisi päästävä lähtemään.

Kun vihdoin pääsin Jyväskylään oli tilanne jo rauhoittunut ja äitini tila vakaa. Kaikki arjen asiat hyökkäsivät päälle. Lehtiä kasaantuu huoneiston lattialle, laskut on maksettava, auto makaa tallissa ja vakuutus juoksee, iso keittiötemontti on tulossa....Veli ja sisko ovat jo järjestelleet osan asioita, mutta useita asioista pitää puhua vielä, vaikka itku on lähimpänä.

Meillä etäomaishoitajilla huolet kasvavat välillä kohtuuttomaksi. Me emme voi lähteä sairaalaan katsomaan tilannetta, vaan on luotettava sanontaan: tilanne on vakaa, koko ajan hän edistyy. Mitä näillä tarkoitetaan? Sisko ja veli yrittävät kertoa totuutta, mutta lohduttavat samalla myös itseään. Itselläni on terveydenhuollon koulutus ja pitkä kokemus neurologisista sairauksista. Kuvittelen totuuden oman kokemukseni kautta. Työpäivistä tulee katkonaisia ja sekavia. Yöt menevät painajaisten kanssa kamppaillessa hikisenä. Aamulla taas häiritsemään sairaalan hoitajia ja lääkäreitä. Kumpa voisin olla lähempänä ja rauhoittua. Eikä levottomuus ole yksin minussa. Lastenlapset ja sukulaiset kyselevät ja levittävät huolta, joka kasautuu huolivyyhdiksi.

Olisipa mahdollisuus nyt saada töistä vapaa omaisen hoitoa varten. Tarvitsisin vain kaksi päivää ja moni asia olisi paremmin. Viikonloppuna matkustan tietysti Jyväskylään, mutta en näe lääkäreitä, kuntouttajia , sosiaalityöntekijöitä ym. Yhteiskunta pyörii vain arkena. Kustannuksiakin alkaa kertyä.

Taiteiden yö on pilattu

Olen käynyt aina taiteiden yössä. Muistan hyvin ne lämpimät illat, kun haahuiltiin pitkin Aurajoen rantaa ja vastaan tuli panttomiimitaiteilijoita, taikatemppujentekijöitä, runonlausujia ym. Pieniä viehttäviä näyttelyitä, konsertteja, teatteria, meidän kaikkien yhteisesti tekemää.

Jo viime vuonna piti mennä sisälle kirjakauppoihin tai teattereihin. Juottoloita ja syöttölöitä kyllä löytyi joka nurkalta. Ihmiset vaelsi paikasta toiseen näkemättä ja kokematta juuri mitää. Ainoa ilmainen, kadulla nähty näytelmä oli nuoren tytön pissaaminen kaupungintalon puistossa.

Tämä vuosi lyö kyllä kaikki muut. Nyt kaupungin johdon säestäessä, annetaa ihmisten julkisesti hakata toisiaan. Vaikka kehään astuu ehkä Suomen pahin rasisti, en silti salli ihmisarvon julkista halveksuntaa. Ei ole olemassa mitää järkevää syytä hyväksyä nyrkkeilyä. Vähiten silloin, kun kysymyksessä on amatöörit. Mikä saisi minut tätä kammottavaa näytelmää katsomaan - ei todella mikään. Häpeän niiden henkilöiden puolesta, jotka ovat antaneet nimensä tämän ihmisteurastuksen todistajiksi. Kaikki aikaisemmin arvostustani saaneita. Tässäkö on kaikki, mitä Turun kaupunki tekee väkivallan vähentämiseksi. JA kaikki tulevan kulttuurikaupungin TAITEIDEN yönä.