Juodaan viinaa ja lihotaan, mutta yhdessä toisten kanssa

Kun dosentti Markku T. Hyyppä vuosia sitten toi julkisuuteen tutkimustiedon Pohjanmaan rannikon ruotsinkielisestä väestöstä, joka elää terveenä kauemmin kuin samalla alueella yhtä kauan asunut suomenkielinen väestö, aiheutti se hämmentyneen keskustelun yhteisöjen merkityksestä ja sosiaalisen pääomasta. Totta oli, että tavalliset selitykset kieliryhmien terveyseroista eivät kelvanneet, sillä esimerkiksi sukupuolijako, lihavuus, tupakointi, liikunta-aktiivisuus, tulotaso, geeniperimä, tupakointi ja koulutustaso olivat samat. Työttömyyttä suomenkielisten keskuudessa on enemmän, mutta se ei riitä selittämään vuosikymmeniä jatkunutta terveyseroa. Viinaa suomen- ja ruotsinkieliset juovat yhtä paljon, mutta edelliset humaltuakseen kolme kertaa useammin kuin ruotsinkieliset naapurinsa.

Tämä kaikki on ollut tiedossa yli kymmenen vuotta, silti aikakausilehtien palstat täyttyvät laihdutusvinkeistä ja terveellisen ruuan resepteistä, puhumattakaan viinanjuonnin pelkomantroista. Puhe toisten ihmisten kohtaamisen voimasta ja sosiaalisen pääoman tarpeellisuudesta on hiljentynyt.

Nyt kesällä auringon välillä antaessa voimaa, voisimme me suomalaiset havaita, että jotain on tehtävä. Nuorison mielenterveysongelmien määrä on huikea, itsemurhia tehdään edelleen maailman kärkimääriä, lasten huostaanottojen määrä on epäinhimillisen suuri, anoreksia ja bulimia ovat kansantauteja. Kaikki ongelmia, mihin voitaisiin puuttua välittämisellä. Voisimme huomata, että naapuri tarvitsee apua. Voisimme lähteä omista koloistamme ulos ja katsoa ympärille, toisia ihmisiä. He eivät ole vihollisia, he ovat inhimillisen elämän ilmenemismuotoja, kuten sinäkin.

Nyt, kun talven viima ja pakkanen ei pakota olemaan sisällä, voidaan tehdä muutos. Lähtekäämme kyläjuhliin, istukaamme katukahvilassa, osallistutaan maratonille, käydään lavatansseissa. Missä vaan, missä on muita ihmisiä. Juodaan vaikka viinaa ja syödään rasvaa, ei väliä, sosiaalinen pääoma pitää hengissä. Toisten kanssa, yhdessä tekemällä on mukavampaa. Kun syksy tulee, voimme reippaasti liittyä uuteen yhdistykseen tai ryhtyä laulamaan kirkkokuorossa. Näin mekin suomea puhuvat elämme pidempään ja laadukkaammin ja ennen kaikkea olemme iloksi toisillemme.

Vammaiset, osa meitä

Vammaisen elämää hallitsee monet raja-aidat, vain murto-osa on itse vamman rakentamia. Suurin syy on yhteiskunnan järjestelmien aiheuttamat asenteet.

Olen viime viikot tutustunut vammaistutkimukseen Euroopan unionin näkökulmasta. Olen käynyt läpi EU:n, YK:n ja WHO:n asiakirjoja, missä käsitellään vammaisuutta. Olen verrannut niitä tämän päivän Suomen lainsäädäntöön ja toimintatapoihin. Hämmästyttävää on ollut havaita, että Suomessa vallalla oleva lääketieteellinen vammispolitiikka on niinkin erilaista, kun tavoiteet EU:n tasolla. Eu:n vammaispoliittisessa asiakirjassa korostetaan voimakkaasti yhteiskunnan muutoksen välttämättömyyttä. Vammaiset nähdään yhdenvertaisina kansalaisina, jotka tarvitsevat erityisiä ympäristöön ja toimintatapoihin liittyviä muutoksia selviytyäkseen. Mielekkään elämän vaatimus ei korosta lääketieteellisiä toimia, vaan katsoo ne täydentäviksi palveluiksi. EU:n ohjelman tavoite on toimia käytännön työvälineenä, jonka avulla kehitetään ja pannaan toimeen toteuttamiskelpoisia strategioita, joilla saadaanaikaan vammaisten henkilöiden täysi osallistuminen yhteiskunnassa sekä lopulta vammaisnäkökulman valtavirtaistaminen jäsenvaltioiden kaikkien alojen politiikkaan.

Meillä Suomessa vammaisten elämää hallitsee koko ajan terveydenhuollon toimet. Kaikki elämään liittyvät kysymykset (sosiaaliturva, päivähoito, koulu, ammatillinen koulutus ja työ) ovat läääkärin lausuntoon perustuvia. Kaikissa näissä elämän tärkeissä tapahtumissa muistutetaan vammaista hänen fyysisestä olemuksestaan. Harvoin nimittäin löytyy lääkäriä, joka havaitsisi ja sitten vielä kirjaisi, vammaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja osallisuuden asioita. Olen tavannut mm. aktiivisen järjestöihmisen, joka työkykyarviossa sai tyrmäävän lausunnon jalkojensa toimimattomuudesta, vaikka työ edellytti vain pään toimintaa.

Tätä samaa lääketieteen ylivaltaa vammaisten elämässä esiintyi Turun uuden sosiaali -ja terveystoimen halinnon organisaatiossa. Alunperin lasten neurologinen poliklinikka (vammaisten lasten ja heidän perheiden neuvola) oli sijoitettu erikoislääketieteen toimalueelle. Pitkien ja monipolvisten keskustelujen ja vaikuttamisten kautta vihdoin saatiin muutettua siten, että se kuuluu tulevaisuudessa kuntoutuksen tulosalueeseen. Tätä kautta avautuu nyt mahdollisuus kehittää Turussa uutta, lähenpänä EU:n ohjelman mukaista yhteiskunnallista näkökulmaa, olevaa vammaispolitiikkaan. Nyt tarvittaisiin vain avarakatseisia lääkäreitä, jotaka voisivat luopua "ylivallastaan" määritellä toisen ihmisen oikeus mielekkääseen elämään. Tiedän, että niitä on. He tarvitsevat nyt kaiken tuen, jotta Turku voisi siirtyä kohti yhdenvartaisempaa yhteiskuntaa.