Tänään oli Väino Aaltosen museossa seminaari, missä puhuttiin vammaisten taiteilijoiden asemasta. Tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimooli valmistanut puheenvuoron, missä hän laittoi usean kuulijan arvomaailman sekaisin. Hän reippaasti kertoi, että usein vammaiset taitelijat saavat ansiotonta arvoa vammansa takia ja tulevat täten vähätellyiksi taiteilijoina. Lehdistö on enemmänkin kiinnostunut vammasta kuin tuotoksesta. Vammaisten ei myöskään ole mahdollista saada taidealan koulutusta ja kehittyä työssään. On tärkeää, että taiteilija saa aitoa kritiikkiä töistään. Näin voi kehittyä ja tulla erinomaiseksi. Vammainen taiteijija saa harvoin tai ei ollenkaan kritiikkiä ja ohjausta.
Seminaarissa tuotiin esille myös taiteijan työn asemaa. Vammaiselle olisi tärkeää tietää, milloin taiteen tekeminen katsotaan työksi. Mikäli voidaan katsoa, että taiteilija on ammatti, voi silloin saada esimerkiksi apuvälineitä työn suorittamiseen. Suomessa ei myöskään arvosteta taiteilijoita siten, että he saisivat käyttöönsä henkilökohtaisen avustajan. Ei luovuus ja näkemys välttämättä asu samassa kehossa kuin taitavat kädet.
Kaikilla pitäisi olla yhtäläinen oikeus kehittyä luovassa ilmaisusssaan. Vammainen taiteilija saattaa tarvita siihen apuvälineitä tai avustajaa, mutta on itse tuotteen luoja ja saa siten sisällön elämäänsä. Vammaisten kuvataiteilijoiden peruskoulutusta on kehitettävä kaikilla tasoilla, ei yksin korkeakouluissa. Suomi voisi myös hyödyntää muotoilun osaamistaan vammaisten suunnittelijoiden kautta. Tulisi ainakin esteettömiä ja toimivia tarvekaluja myyntiin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment