Olen aloittanut kehitysvammaisiin tutustumisen vuonna 1970. Kuljetimme silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni kanssa, kehitysvammaisia musiikkikerhoon seurakuntatalolle. Tehtävä oli vaativa. Kerrankin yksi lapsita heitti Tuomiokirkon kohdalla lakin auton ikkunasta. Liikennettä oli paljon ja ajotaito juuri hankittu. Ongelma oli suuri. Selviydyimme ongelmasta ja olemme olleet naimisissa 33 vuotta.
Olin tänään tutustumassa kehitysvammaisten Klubi -toimintaan Ruusukorttelissa. Klubi saa todella vähän Turun kaupungin tukea toimintaansa. Klubilla käy kerralla n. 60 -70 laulajaa ja tanssijaa. Lähteminen asuntolasta tapaamaan toisia on tärkeää! Paikalla on vapaaehtoistyöntekijöitä, opiskelijoita ja muutama pienellä palkkiolla toimiva lievästi kehitysvammainen koulutettu avustaja. Kaupunki perii normaalin vuokran tilasta. Toimintaa pyörittää Turun Kehitysvammaisten tuen sihteeri rakkaudesta ihmiseen.
Olen illan kunigatar. Kaikki haluavat tanssia kanssani, koska olen uusi kasvo. Minä nautin. Näen paljon minulle tuttuja henkilöitä. Heitä on vaikea tunnistaa, koska olen jumpannut heitä yli kaksikymmentä vuotta sitten. Vähitellen nimet palaavat mieleeni ja voin jutella yhteisistä vuosista Hakamaan koulussa, Kellonsoittajankadun ja Pompon mäellä. Tanssi vie mukaansa ja helmat heilahtavat.
On tärkeää, että on yhteisiä muistoja. Vielä tärkeämpää on, että kehitysvammaiset saavat paikan tässä kovien arvojen yhteiskunnassa. Kaikilla on oikeus juhlistaa viikonloppua ja tavata toisia. Kaikilla pitää olla oikeus tanssia ja laulaa. Kehitysvammaiset eivät pysty itsenäisesti toimimaan, koska asuvat niin erillään. He tarvitsevat avustajia, kuljetuspalvelua ja toimivaa tilaa. Tätä kaupungin tulee tukea avustuksin ja vuokran alennuksin.
Ps. näin naistenpäivän jälkitunnelmissa: oppikaa kohtelemaan naisia kunnioittavasti ja rakastaen. Tänään olen kokenut sen todella.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment