Tunttui jotenkin epätodelliselta palata Jyväskylästä tähän vaalihumuun. Olin kolme päivää hoitamassa halvaantunutta äitiäni ja huolehtimassa hänen siirtymisestään Kinkomaan kuntoutusosastolta Kyllön terveyskeskuksen vuodeosastolle. Samalla, kun keskutelin eri terapeuttien kanssa äitini edistymisestä, puhasi televisio Kauhajoen hirmutekoa. Yhdessä äidin kanssa luimme Keskisuomalaisesta tapahtunutta. Äitini, jonka halvaus on erittäin laaja ja vakava, ymmärtää hyvin tapahtumia. Välillä yritin jopa välttää puhumasta asiasta, jotta hän ei pahoittaisi enempää mieltään. Onko tarpeellista, että hänen pitkän ja monivaiheisen elämän eläneen naisen, pitää vielä nähdä tämäkin kauheus. Hän on menettänyt poikansa vaikean sairauden jälkeen, isäni kuoli yllättäen melko nuorena. Rohkeasti hän on kestänyt elämän tuomat murheet, mutta että jo kolmas massamurha. Tämän kaikenhan piti tapahtua Ameriikassa, hän totesi.
Lauantain tori ja vaalihumu oli entisellään. Näinkö pian kansa unohtaa murhenäytelmän. Vaalipanelissa, mihin osallistuin, viimeisenä kysymyksenä oli Kauhajoen tapahtumia sivuava kysymys koulujen resursseista. Kerroin torikansalle, että mielestäni tämä on yhteiskunnan arvomaailan romuttumisen syy. Markkinatalous vie mukanaan perheet ja nuoret. Kukaan ei kuuntele ja välitä, oma pärjääminen on vain tärkeää. Jos toinen horjahtaa, tönäistään.
Tottakai voidaan lisätä koulujen psykologeja ja kurattoreita, mutta kyllä muutoksen pitää tapahtua kaikissa meissä. Meidän aikuisten on nyt katsottava itseemme, olemmeko tehneet kaiken lasten ja nuorten hyväksi?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment