Junassa on tunnelmaa

Muiden kohtalotoverien kanssa matkustin tässä viikko sitten Turusta Helsinkiin ja takaisin. Olen aina viihtynyt erinomaisesti junassa. On kansaa kaikenlaista ja mahdollisuus istua paikallaan ja ajatella asioita, lukea erilaisia kirjoja, kuunnella kiintoisaa hyrinää monenlaisten matkustajien keskusteluista ja välillä oikein tehdä töitäkin vaikkapa mikro sylissä. Tärkeintä on junaväestön erilaisuus ja kansanluokkien moninaisuus; vanhoja ja nuoria, naisia ja miehiä, maalaisia ja kaupunkilaisia, köyhiä ja rikkaita, herroja ja rahvasta.

Harmonikka ei enää soi, kuten Juhani Ahon aikaan, mutta uutta soittoa kyllä on. Taajaan tahtiin kännykät pirisevät erilaisin taivassävelin. Yksi puhuu riidastaan poikaystävän kanssa, toinen tekee liikekauppaa, kolmas hyrisee lastenhoitoa tai lapsensa kouluun menoa, neljäs sommittelee rooliaan ja puhettaan jossakin ökyhotellin seminaarissa. Kuten uutisissa taannoin kerrottiin, jotkut ennättävät jopa hoitaa firmaan kiinnittyvän onnettoman hakijan pettämis- ja valehteluoperaatiot monella eri puhelulla matkan aikana.

Itse olen ollut kertakaikkiaan raivostunut, kun hyvään kirjaan syventyessäni tai kokouspapereissa rypiessäni takaa, edestä ja sivulta kuuluu kaikenlaista mölinää. Suuri osa tekee kauppaa ja raivaa uutta liikeosaamisstrategiaa, puolet huutaa poikaystävilleen, kolmasosa sopii seminaareistaan ja kokouksistaan illan ohjelmaa unohtamatta. Vaikeaa on keskittyä mihinkään rauhalliseen ja syvempään.

Mieheni tuli tällä viikolla junalla Helsingistä Turkuun. Hänelle kävi semmoinen tuuri, että edessä olevassa penkissä istui joukko aktiivisia nuoria poliittisia vaikuttajia. Mieheni kuunteli täysin hävyttömästi korva penkkirivien välissä keskusteluja. Kaksi nuorta miestä, Tintti-tukkaisia poikia mustasankaiset silmälasit päässä, kuin kaksosia, jutteli politiikasta taukoamatta koko matkan, kaksi tuntia. Yllätys oli se, että kumpainenkin oli ällistyttävän hyvin perillä politiikasta niin tässä hetkessä kuin kauemmassa historiassa. Onneksi heidän äänensä oli myös siksi kuuluva ja korkea, että huonokuuloinen mieheni saattoi seurata keskustelun kulkua kaksi tuntia, vaikka välillä joidenkin muiden kännykkäsoitot ja konduktöörien junankuulutukset vakoilukuuntelua häiritsivätkin. Siinä meni kyllä koko kansallinen kuin kunnallinen politiikkakin selkeäksi mennen tullen. Ilmeistä oli, että ”Tintit” olivat eri puolueesta ja paljon mukana olleita ja monessa liemissä keitettyjä. Toinen oli valmis maisteri, toinen vielä keskeneräinen, ja haukkui yliopistoa notkean modernin puutteesta.

Johtopäätös, jonka mieheni tuosta kaikesta teki, oli se, että ei ole syytä huoleen. Jos tuommoisia tiedostavia, ajattelevia nuoria noin älykkäine ja keskusteluvalmiine ajatuksineen riittää, maailma saattaa jopa olla pelastettu.

Mitä tästä kaikesta sitten opimme? Pidetään ne kännykät junissa suljettuina ja annetaan väen puhua asioista ihan rehellisesti omilla aivoillaan ihan kasvokkain. Ja nautitaan oikein vanhaan tapaan siitä, että junat voivat vielä olla koko kansan kohtaamispaikkoja, joissa toiset käärivät eväsleipiään ja toiset kirkastavat keskustelu- ja väittelytaitoaan ihan aidoissa reippaissa keskusteluissaan.

Juna ja laajemmin joukkoliikenne on niin kuin peruskoulu. Se ei ole lentokone tai sen business-luokka tai lahjakkaiden ja rikkaiden erikoiskoulu. Me tarvitsemme semmoista joukkoliikennettä, jossa koko kansan ihmiset voivat istua rinnakkain ja ihan aidosti keskustella ja kuunnella toistensa mielipiteitä. Koko kansalle on hyvää ja tervettä ymmärtää toisiaan ja ainoastaan yhdessä voimme selvitä tässä ankarassa maailmassa. Uskon, että tämä yhteisöllisyys on hyvää paitsi alhaisolle myös ylhäisölle ja koko kansakunnalle.