Omaishoitajana kaksi vuorokautta

Äitini halvaantui elokuun puolessavälissä. Aivoinfarkti vei voiman vasemman puolen kädestä ja jalasta. Tämä ei yksin riitänyt, vaan aivojen monimutkaisen rakenteen takia toiminnanvaikeutta on myös oikealla puolella kehoa ja ajattelussa. Lisäksi infarkti muutti äitini luonnetta. Hän on ollut nyt kuntoutettavana Kyllön terveyskeskuksen vuodeosastolla, edistystä ei juurikaan ole tullut, vaan hän on liikunnallisesti täysin autettva. Itsenäinen ruokailu onnistuu, mutta sitä pitää vahtia, koska myös nielusta on vasen puoli halvaantunut ja herkästi ruoka menee "väärään kurkuun" ja alkaa hillitön yskiminen.

Joulu on suomalaisille kodeille perheen yhteinen juhla. Niin myös meille. Veljeni haki äidin jouluaamuna kotiin terveyskeskuksesta. Siskoni teki kaikki jouluruuat ja me ajoimme Turusta yhteiseen joulunviettoon. Olimme kaikki koolla äidin suuren pöydän ympärillä syömässä ihania jouluruokia. Äiti oli onnellinen ja kehui kaikkia ruokia. Usein hän sanoi: "minunhan nämä kaikki olisi pitänyt tehdä". Onneksi äiti oli opettanut molemmat tyttäret ja myös poikansa tekemään jouluruokia, joten kaikki onnistui.

Kotona oleminen ei ole pelkästään jouluruokaa ja keskusteluja. Se on myös siirtymisiä pyöräruolista, pukemista, riisumista, lääkkeiden jakamista, vaippojen asettelua, vessattamista ja pesuja. Yön "varalla olo" tarkoitti erilaisten äänien tulkintaa: onko tuo unissa puhumista vai kutsua? Kaikkeen tähän apuun kelpasi vain nainen. Mies ei voi auttaa vessassa, joten aina piti olla paikalla minun lisäksi joko veljen vaimo tai minun tyttäreni. Kaikki järjestyi. Leiriydyimme kaikki ympäri äidin asuntoa yöksi. Kaikki mahdolliset nurkat oli asutettu. Minä nukuin äidin oven ulkopuolella korvat höröllä.

Tänään olen Turussa ja äiti jälleen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Luen Turun Sanomista vanhusten kotona hoitamisesta. Turun tavoite on antaa yhä useammalle vanhukselle mahdollisuus asua elämänsä viimeiset vuodet kotona. Näin äitinikin toivoo. Hän mittailee asuntoaan ja arvioi mahdollisuuttaa asua kotona. Vessa on auttamattoman pieni. Vain minä mahdun auttamaan äitiäni sinne, toinen auttaja on jo vessan ulkopuolella. Pelkästään kasvojen pesu ei onnistu, puhumattakaan suihkutuksesta. Kaikki pesut tehdään makuuhuoneessa vati-pyyhe systeemillä. Jokainen siirtyminen pyörätuolista sänkyyn on riski. Riski äidilleni, joka pelkää putoavansa ja riski minun selälleni. Kaikki me tiedämme, että pahin vaanii koko ajan.

Käymme äidin kanssa lukuisia keskusteluja kotona asumisesta. Minä ammatti-ihmisenä tiedän, että se ei tule onnistumaan ilman mittavia muutostöitä asunnossa. Terveyskeskuksen lääkäri on kuitenkin vihjannut, että se on mahdollista, käymattä paikalla. Terapeutit ovat käyneet asunnossa katsomassa ja todenneet vaikeudet. He ovat suoraan sanoneet, ettei kaupunki lähde maksamaan asunnon muutostöitä, koska äitini tarvitsee kuitenkin erittäin paljon apua, eikä muutostyöt lisää hänen omatoimisuuttaan. Ei lisää omatoimisuutta, mutta lisäisi auttajan turvallisuutta. Kukaan ei myöskään ole puhunut äidille yksinäisyydestä.

Uudestaan ja uudestaan palataan tähän jokaisesta tiedotusvälineestä ulos tulevaan sanontaan:"vanhuksella on oikeus kotona asumiseen". Tulee vääjäämättä tunne, että eri ihmisten ristiriitaiset käsitykset kotona asumisesta estää järkevän ajattelun. Kaikki ne, jotka eivät ole auttaneet edes yhtä kertaa vanhusta pyörätuolista vessan, ovat ensimmäisenä puhumassa kotihoidosta. Ne, jotka eivät ole istuneet pyörätuolissa itse neljää tuntia odottamassa, että joku tulisi ja nostaisi pudonneen kirjan tai antaisi janoon vettä, ovat ensimmäisenä kehumassa tuttujen muistoesineiden merkitystä mielialaan. Kyllä elämä on todella mutkikasta, kun vanhus menettää toimintakykynsä. Ei ole olemassa yhtä slogania, mitä hokemalla asioita ratkaistaan.

Me olemme heti juhlapyhien jälkeen suuren ratkaisun edessä. Äitini on ollut jo kohta puoli vuotta kuntoutuksessa. Nyt on aika siirtyä pois sairaalamaisesta hoidosta ja vähentää kuntoutusta. Nämä ovat sanat, jotka tulevat sairaalasta. Meidän omaisten on tehtävä muut päätökset. Lehdet ja televisio hokee kotona-asumisen ihanuutta. Meidät omaiset leimataan herkästi huonoiksi, kun emme ole valmiita jäämään pois töistä omaishoitajiksi. Äiti tässä välissä tunteidensa epämääräisessä pyörityksessä.

Kaksi vuorokautta omaishoitajana osoitti ainakin minulle työn raskauden. Se ei ole yksistään fyysisesti raskasta, vaan myös henkisesti. On vaikea tyttärenä suuttua äidille, joka vammaisuudesta johtuen ei ymmärrä nostoissa antamiani kehoituksia, vaan hankaloittaa tilannetta epämääräisillä yrityksillään. Haluaisi niin kovasti tehdä kaikki hyvin. Itse olen ammattilainen näissä asioissa ja pystyn erittelemään ongelmia toisistaan, mutta miten on tavallisten tyttärien ja poikien, autokorjaajien ja sihteereiden. Kuka heille antaa tukea, näissä yhteiskunnan vaatimusten pyörteissä.

Tärkeintä vanhusten kotihoidon keskustelussa olisi tuoda esille myös kotihoidon varjopuolia ja muita vaihtoehtoja. Ei saisi luoda kuvaa omaisten pyyteettömästä ja loputtomasta jaksamisesta ja kodin äärettömästä parantavasta vaikutuksesta. Pitäisi puhua myös iksinäisyydestä, avuttomuudesta ja peloista. Ei koti pysty parhaimmillaankaan poistamaan sitä pelkoa, mikä iskee täysin avuttomalle yksinäisyydessä. Tätä tunnetta en haluaisi äitini kokevan.