Kun aikoinaan Britanniassa lanseerattiin vammaisten sosiaaliturvaan käsite "henkilökohtainen budjetointi", olin asiasta innoissani. Vihdoin tasa-arvoa.
Ajatuksenahan alunperin oli, että katsotaan yhdessä vammasta johtuvat lisäkustannukset ja sitten kunnan kanssa sovitaan summasta, jonka vammainen voi apuunsa käyttää. Kaunis ajatus oli, että tervejärkinen vammainen saa täten vallan omasta elämästään ja voi tehdä oikeita valintoja palveluidensa suhteen. Jos ei tykkää fysioterapiasta, voi rahan käyttää ratsastukseen ym. Vammaisjärjestöt ajoivat asiaa kovasti. No, asia tuli Britaniassa vapaaehtoiseksi. Edelleen suuri osa haluaa kunnan järjestävän ja huolehtivan palveluiden järjestämisestä.
Nyt Tampereella on keksitty pyörä uudelleen. Siellä aloitetaan kokeilu, missä vanhuksille ja omaishoitajille määritellään summa rahaa, jolla palvelut voi hankkia. Jos raha ei riitä, laitetaan omasta pussista sitten lisää. Perusteluissa sanotaan, että vanhukselle tulee näin itselle enemmän päätäntävaltaa omiin palveluihin. Hah!
Omaishoitajat ja vanhukset ovat jo nyt sekaisin mutkikkaasta palvelujärjestelmästä. Useille jo palvelusetelin käyttö on mahdotonta. Useilla ei ole käsitystäkään siitä, millaisia palveluja on edes tarjolla. Näin kuitenkin kunnat voivat siirtää vastuun kuntalaiselle, tässä avuttomalle vanhukselle. Näin kyllä rahaa säästyy.
Henkilökohtainen budjetointi on hyvä asia sinällään, kun on kysymys kuntalaisesta, jolla on voimia ja kykyä, mutta esim. vamma estää toiminnan, mutta heikkoja ja hauraita vanhuksia ei pidä asettaa markkinoiden armoille. He ovat maksaneet veronsa, jotta saisivat loppuelämäkseen yhteikunnalta apua jos tarvitsevat.
Sosiaaliturvajärjestelmäämme pitäisi kehittää, eikä mennä takaisin syytinki aikaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment