Kuljen kovalla kiireellä liukasta Yliopistonkatua Happy Housea kohti. Mietin aikatauluani ja yritän kiirehtää askeliani. Humalistokadun kulmassa näen jo kaukaa, että vastaan tulee riemukkaassa laitamyötäisessä kolmen keski-ikäisen miehn porukka. Yhdellä on pyörä. Yritän laskelmoida heidän liikkeitään samalla kun asettelen askeliani jäällä. Turha toivo. Juuri, kun ajattelen kaartaa hieman vasemmalle, he horjahtavat samaan suuntaa. Etaisyys vielä pelastaa matkantekoa.
Lähestymme toisiamme vääjäämättä. Yksi miehistä jää hieman jälkeen ja silloin minä pinkaisen. Ohitan kaksi miestä taidokkaasti, sillä heillä on tekemistä pitää toisiaan ruodussa. Pyörä auttaa heitä myös.
Kun olen kolmannen miehen kohdalla, hän kääntyy minuun päin, ottaa rehdin ryhdikkään asennon ja sanoo kuuluvasti:"Kähee takki". Minäkin pysähdyn hämmästyksestä. Ojennan itseni ja sanon: "Kiitos tuosta". Hän hymyilee ystävällisesti humalaisilla silmillään. Minäkin hymyilen ja hidastan askeliani.
Ennen Happy Housea mietin, miksi ilahduin niin. Olenko jo siinä iässä, että humalaisenkin miehen huomio riittää. Ei. Minä ilahduin siitä, että joku huomaa. Olkoon humalassa tai ei, hän huomaa toisen ihmisen. Tätä hienoa piirrettä on niin vähän Suomessa nähtävänä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment