Itsenäisyys 2010

Elettiin vuotta 1958 Äänekosken kirkonkylässä Keski-Suomessa. Oli alkukesän sunnuntai-aamu. Oli tulossa jännittävä päivä. Heti aamulla ryhdyin varustautumaan päivän suurta tapahtumaa varten.

Isäni kaksi siskoa oli muuttanut Ruotsiin 40-luvun lopulla. Suomessa oli kyllä töitä sodan jäljiltä, mutta köyhyys piinasi pieniä kyliä syrjäsuomessa. Satoja tuhansia suomalaisia muutti pois, kuka Ruotsiin, kuka Amerikkaan. Kaikilla oli toive paremmasta ja turvallisemmasta elämästä. Isän siskot, Saara ja Liisa lähtivät Göteborgin lähelle autotehtaalle työhön. Pian he kuitenkin pääsivät parempiin ja siistimpiin töihin sairaala-apulaisiksi.

He menivät naimisiin ja saivat minulle ruotsia puhuvia serkkuja. Köyhää Suomea he eivät unohtaneet. Joka joulu he lähettivät meidän perheelle paketin. Edellisenä jouluna olin saanut valtavan hienon valkoisen alushameen. Sellaista ei ollut kenelläkään Äänekoskella. Tänään laittaisin sen päälle. Äiti oli ommellut minulle uuden puvun, joka oli tehty hitusen lyhyemmäksi, jotta upea alushame hieman vilkkuisi alta. Polvisukat jalkaan, kireät letit valkoisin rusettinauhoin päähän, olin valmis kohtaamaan suuren hetken.

Meillä oli kyllä auto, mikä oli harvinaista Äänekoskella tavalliselle työläisperheelle, mutta sitä ei juurikaan käytetty kirkonkylän matkoihin. Niin nytkin lähdimme kävellen työväentalolle. Koko perhe: minä, äiti, isä, sisko ja veli. Muistan kuinka isäni oli selkeästi ylpeä perheestään kävellessämme. Kaikki olimme pukeutuneet hienosti.

Työväentalo näkyi jo kaukaa mäeltä. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran syylä alkoi kutittaa kädessä ja mahassa tuntui oudolta. Yritin heiluttaa helmojani niin, että alushame varmasti näkyisi. Isä tervehti pihalla tuttuja ja kaikki tuntui kestävän tosi kauan.

Pääsimme istumaan melko eteen. Koko sali oli aivan täysi. Kuhina ja puheensorina lakkasi, kun pullea punaposkinen mies astui näyttämölle ja alkoi puhua. Punaliput roikkuivat molemmin puolin. En ymmärtänyt sanaakaan, mutta tämähän ei ollut se asia, miksi olin työväentalolle tullut. Syylä alkoi kutittaa enemmän. Jännitys kasvoi puheen pidentyessä. Miksei jo päästy asiaan.

Juuri kun posetiivia soittava mies ilmestyi lavalle, se tapahtui: syylä irtosi. Punainen veri värjäsi puvun ja alushameen, jonka olin asetellut näkyville. Äiti ryhtyi hössöttämään ja pyyhkimään. Tuntui, että kaikki katsoivat minua ja verta, ei alushametta, eikä esitystä lavalla. Posetiivia soittava mies lopetti ja aloitti rumpujen päristyksen. Unohdin veren ja hössötyksen. Siinä hän oli: pikimusta mies. Käsittämätöntä. Ihmisen iho saattoi olla niin musta. En ollut uskonut vanhempaa veljeäni, kun hän oli iltaisin kertonut tästä. Mietin, oliko kyseessä temppu. Joku vain oli maalattu mustaksi. Ei, istuimme niin lähellä, että olisin kyllä huomannut petoksen. Kyllä siinä seisoi oikea Afrikkalainen musta mies.

Nyt meillä Suomessa asuu 250 000 maahanmuuttajaa, osa heistä on pikimustia. He ovat tulleet tänne paremman elämän toivossa, eivät esiintymään. Heidän kotimaassaan on turvatonta ja köyhää. Hekin lähettävät paketteja kotimaanasa sukulaisille ja yrittävät sopeutua tähän syrjäiseen kylmään maahan. Edelleen heitä katsotaan ja oudoksutaan. Edelleen joku hermostuksissaan raapii itsenä verelle, kun ei tiedä, mitä on tulossa ja miten pitäisi toimia. Olemmeko yhtään kasvaneet 50 vuodessa. Onko meille edelleen tärkeämpää se, että alushame näkyy? Onko edelleen tärkeämpää, että kulissit on pystyssä, vaikka ihminen voi huonosti.