Ministeri Pertti Paasio jättää suuren aukon Turun politiikkaan

Tänään julkistettiin ministeri Pertti Paasion muotokuva Turun kaupungintalolla. Halusin olla paikalla, koska arvostan Perttiä ja hänen elämäntyötään. Kun hän nyt jättää valtuuston ja aktiivipolitiikan, jättää hän suuren aukon Turun politiikkaan. Mielestäni ei ole näkyvissä turkulaista politikkoa, jolla olisi yhtä suuri viisaus politiikan linjoista. Muistelen kunnioituksella niitä kertoja, kun Pertti on analysoinut jopa filosofisesti strategista keskustelua. Hän myös kannatti minun ehdotusta tuloskorttien tarpeellisuuden arvioinnissa.

Kuntalaisten kuuleminen ja demokratian toteutuminen ovat asioita, joista hän aina jaksoi muistuttaa. Hän myös aina teki vaikeistakin asioista yksinkertaisia. Sain tänään tilaisuuden kertoa mieleipiteeni suoraan Pertille. Juttutuokion lopuksi hän pyysi minua pysymään tiukkana politiikassa. Sen lupaan. Pertille toivotin terveyttä, sitä me kaikki tarvitsemme.

Vanhusten hoito on arvokysymys

Tänään alkoi kohdaltani vaalipanelit. Ensimmäisenä oli oman yhdistykseni Vanhusten tuki paneli Ruusukorttelissa. Sali on aivan täysi. Sekä vanhukset itse, että myös omaiset olivat lähteneet kuulemaan, miten ehdokkaat haluaisivat hoitaa vanhukset Turussa. Taas jälleen kerran nousi esille Turun talous. Oikeiston ehdokkaat saivat aikaan pelkoa ja hämmennystä näyttämällä ikäihmisille Turun talouden lukemia. Tuntui vastuutomalta puhua asiasta ikäihmisille, jotka ovat ikänsä veroja maksaneet. Kun tilanne ei edes ole niin paha, etteikö meillä olisi varaa antaa riittävä hoito jokaiselle. Kyseessä on tahdon asia. Mitä arvostetaan? Halutaanko rakentaa toriparkkeja, musiikkitaloja ja jääkiekkohalleja, vai hoitaa vanhukset hyvin.

Politiikan tarkoitus ei ole lisätä ahdistusta ja pelotella turkulaisia. Tärkeää on, että yhdessä puhuttaisiin mahdollisuuksistamme. Kyllä valintojen kautta varmaan löytyy hyvä tapa. Itse en usko jatkuvaan puheeseen kotihoidosta. Ei kotona asuminen ole mikään itseisarvo silloin, kun on jo sairas ja tarvitsisi ennenkaikkea turvaa. Tulee vaikutelma, että tällä "koti-puheella" vain haudataan kaikki pyrkimykset saada pieniä palvelutaloja Turkuun. Jos Turussa olisi tasaisesti lähiöissä ja keskustassa n. 50 hengen palvelutaloja, uskon, että moni liikuntaesteinen tai sairas haluaisi muuttaa niihin.

Toivotaan, että kunnallisvaalipuheet toisivat enemmän uusia ideoita , kuin pelottelua huonosta hoidosta ja epävarmasta tulevaisuudesta.

Toinen jatkuvasti hoettu asia on omaishoitajien palkkion nostaminen. Jos omaishoitajien palveluja ei korjata esim. vapaapäivien hoito, ei raha tuo jaksamista. Kyllä omaishoitaja tarvitsee tukea ja palveluja enemmän. Yksin vaikeasti sairaan apuna oleminen on äärettömän kuluttavaa. Omaishoitajien omasta terveydestä pitäisi myös enemmän huolehtia.

Kaikki hyvin

Kissamme Into näytti itsenäisyytensä. Hän halusi viettää omaa aikaa, omilla retkillään. Hetken tunsin iloni keskellä kateutta. Miltähän tuntuisi kirmata pitkin Itäharjua välittämättä maailman murheista. Tämä halu lisääntyi, kun menin vuoden virkavapaan jälkeen takaisin töihin sairaalaan.

Sairaalan tunnelma on vain pahentunut. Kaikki puhuvat kiireestä ja jonoista. Uhkasakot ovat olleet silmäklinikan murheena koko kevään. Nyt helpottaa. Suurella rahalla ostetaan ylitöitä ja puretaan jonoja. Jotenkin tämä hullunmylly on vain pahentunut ja muuttunut normaaliksi käytännöksi. Tulee tunne, että kukaan ei enää pysähdy ja mieti. Olisiko järkevämpää palkata lisää henkilökuntaa, nyt kun se juuri ja juuri on vielä mahdollista. Onko ainoa tapa ajaa vähä henkilökunta loppuun ja hoitaa potilaat liukuhihnalta.

Kirmailisin todellakin mieluummin pelloilla, kun katselisin väsyneiden työtovereiden kasvoja.

Kissa on kadonnut

Meillä on kaksi kissaa, Into ja Unto. Ne ovat kolmivuotiaat veljekset. Unto on voimakas ja itsenäinen, Into taas kotikissa ja herkkä. Viime aikoina, olemme joutuneet jättämään pojat usein yksin myös viikonlopuksi, koska äitini sairastuminen vie meitä Jyväskylään viikonloppuisin. Aina olemme huolehtineet siitä, että joku lapsistamme käy päivittäin laittamassa ruokaa ja rapsutamassa poikia. Pojat viihtyvät kovasti myös yhdessä. He painivat ja juoksevat sekä sisällä, että ulkona hurjasti.

Nyt sunnuntai-iltana Into ei ollutkaan meitä vastassa. Huutelimme ja helisytimme kuivamuonalaatikkoa. Illalla alkoi sade ja kuvittelimme sen auttavan. Puolen yön jälkeen luovutimme. On Into ennenkin yhden yön ollut pois tai nukkunut vajassa. Nyt kuitenkin tuntui jotenkin oudolta. Aamulla heräsin normaalia aikaisemmin toivossa, että Into olisi ovella odottamassa. Yö oli ollut kylmä ja kovatuulinen. Ei Into ilmestynyt. Unto kulki levottomana naukuen.

Koko päivän olin maahanmuuttajavanhusten asioita käsittelevässä seminaarissa ja välillä vilkuilin puhelinta. Intolla on kaulapanta, jossa on selkeästi puhelinnumero. Mikäli jotain on sattunut, joku varmaan soittaa. Kaupunginhallitus alkoi, ei vieläkän soittoa.

Miten paljon energiaa taas valuu jonnekin huolivyyhtiin. Äidin sairastuminen vie vielä paljon ajatuksia ja tekee tärkeistäkin asioista pieniä. Kuitenkin on keskityttävä asioihin yksi kerrallaaan. On hoidettava asiat, joihin on sitoutunut.

Meillä on vielä kaksi kissaa Into ja Unto.

Etäomaishoitajuus

Me kaikki toivomme, että elämä jatkuisi onnellisena ja päättyisi sitten joskus ilman kipuja ja kärsimystä. Näin ei kuitenkaan käy, vaan sairaus tai vammautuminen katkaiseen arjen yhä useammin. Yhä useammin siksi, että väestön ikääntyessä sairauksien määrä lisääntyy. Yli 75-vuotiaan riski sairastua on moninkertainen työikäiseen verrattuna. Tämä tieto meillä kyllä on, mutta silti omaisen sairastuminen tulee yllätyksenä.

Äitini asuu yksin kerrostaloasunnossaan. Hän liikkuu rollaattorilla ja kävelysauvoilla arjen askareet kaupungilla. Hän käy jumpassa ja eläkeläisten retkillä ja tapaamisissa. Yhtenä päivänä hänet löydetään kotoaan halvaantuneena. Ei ole mitään syytä, miksi näin kävi. Kaikki muuttui hetkessä.

Äitini asuu Jyväskylässä ja minä täällä Turussa. Heti tiedon saatuani yöllä sain juteltua lääkärin kanssa ja ystävälliset hoitajat antoivat puhelimessa arvioita äidin tilasta. Levottomuus alkoi. Heti ryhdyin järjestelemään asioitani, jotta pääsisin paikanpäälle tapaamaan äitiä. Kaikki ei kuitenkaan ole mahdollista, kun on perhe, työ ja luottamustehtävät. Ensin piti juhlia pojan häät. Kyynelten ja ilon keskellä huoli kasvoi joka hetki. Pian olisi päästävä lähtemään.

Kun vihdoin pääsin Jyväskylään oli tilanne jo rauhoittunut ja äitini tila vakaa. Kaikki arjen asiat hyökkäsivät päälle. Lehtiä kasaantuu huoneiston lattialle, laskut on maksettava, auto makaa tallissa ja vakuutus juoksee, iso keittiötemontti on tulossa....Veli ja sisko ovat jo järjestelleet osan asioita, mutta useita asioista pitää puhua vielä, vaikka itku on lähimpänä.

Meillä etäomaishoitajilla huolet kasvavat välillä kohtuuttomaksi. Me emme voi lähteä sairaalaan katsomaan tilannetta, vaan on luotettava sanontaan: tilanne on vakaa, koko ajan hän edistyy. Mitä näillä tarkoitetaan? Sisko ja veli yrittävät kertoa totuutta, mutta lohduttavat samalla myös itseään. Itselläni on terveydenhuollon koulutus ja pitkä kokemus neurologisista sairauksista. Kuvittelen totuuden oman kokemukseni kautta. Työpäivistä tulee katkonaisia ja sekavia. Yöt menevät painajaisten kanssa kamppaillessa hikisenä. Aamulla taas häiritsemään sairaalan hoitajia ja lääkäreitä. Kumpa voisin olla lähempänä ja rauhoittua. Eikä levottomuus ole yksin minussa. Lastenlapset ja sukulaiset kyselevät ja levittävät huolta, joka kasautuu huolivyyhdiksi.

Olisipa mahdollisuus nyt saada töistä vapaa omaisen hoitoa varten. Tarvitsisin vain kaksi päivää ja moni asia olisi paremmin. Viikonloppuna matkustan tietysti Jyväskylään, mutta en näe lääkäreitä, kuntouttajia , sosiaalityöntekijöitä ym. Yhteiskunta pyörii vain arkena. Kustannuksiakin alkaa kertyä.

Taiteiden yö on pilattu

Olen käynyt aina taiteiden yössä. Muistan hyvin ne lämpimät illat, kun haahuiltiin pitkin Aurajoen rantaa ja vastaan tuli panttomiimitaiteilijoita, taikatemppujentekijöitä, runonlausujia ym. Pieniä viehttäviä näyttelyitä, konsertteja, teatteria, meidän kaikkien yhteisesti tekemää.

Jo viime vuonna piti mennä sisälle kirjakauppoihin tai teattereihin. Juottoloita ja syöttölöitä kyllä löytyi joka nurkalta. Ihmiset vaelsi paikasta toiseen näkemättä ja kokematta juuri mitää. Ainoa ilmainen, kadulla nähty näytelmä oli nuoren tytön pissaaminen kaupungintalon puistossa.

Tämä vuosi lyö kyllä kaikki muut. Nyt kaupungin johdon säestäessä, annetaa ihmisten julkisesti hakata toisiaan. Vaikka kehään astuu ehkä Suomen pahin rasisti, en silti salli ihmisarvon julkista halveksuntaa. Ei ole olemassa mitää järkevää syytä hyväksyä nyrkkeilyä. Vähiten silloin, kun kysymyksessä on amatöörit. Mikä saisi minut tätä kammottavaa näytelmää katsomaan - ei todella mikään. Häpeän niiden henkilöiden puolesta, jotka ovat antaneet nimensä tämän ihmisteurastuksen todistajiksi. Kaikki aikaisemmin arvostustani saaneita. Tässäkö on kaikki, mitä Turun kaupunki tekee väkivallan vähentämiseksi. JA kaikki tulevan kulttuurikaupungin TAITEIDEN yönä.

Juodaan viinaa ja lihotaan, mutta yhdessä toisten kanssa

Kun dosentti Markku T. Hyyppä vuosia sitten toi julkisuuteen tutkimustiedon Pohjanmaan rannikon ruotsinkielisestä väestöstä, joka elää terveenä kauemmin kuin samalla alueella yhtä kauan asunut suomenkielinen väestö, aiheutti se hämmentyneen keskustelun yhteisöjen merkityksestä ja sosiaalisen pääomasta. Totta oli, että tavalliset selitykset kieliryhmien terveyseroista eivät kelvanneet, sillä esimerkiksi sukupuolijako, lihavuus, tupakointi, liikunta-aktiivisuus, tulotaso, geeniperimä, tupakointi ja koulutustaso olivat samat. Työttömyyttä suomenkielisten keskuudessa on enemmän, mutta se ei riitä selittämään vuosikymmeniä jatkunutta terveyseroa. Viinaa suomen- ja ruotsinkieliset juovat yhtä paljon, mutta edelliset humaltuakseen kolme kertaa useammin kuin ruotsinkieliset naapurinsa.

Tämä kaikki on ollut tiedossa yli kymmenen vuotta, silti aikakausilehtien palstat täyttyvät laihdutusvinkeistä ja terveellisen ruuan resepteistä, puhumattakaan viinanjuonnin pelkomantroista. Puhe toisten ihmisten kohtaamisen voimasta ja sosiaalisen pääoman tarpeellisuudesta on hiljentynyt.

Nyt kesällä auringon välillä antaessa voimaa, voisimme me suomalaiset havaita, että jotain on tehtävä. Nuorison mielenterveysongelmien määrä on huikea, itsemurhia tehdään edelleen maailman kärkimääriä, lasten huostaanottojen määrä on epäinhimillisen suuri, anoreksia ja bulimia ovat kansantauteja. Kaikki ongelmia, mihin voitaisiin puuttua välittämisellä. Voisimme huomata, että naapuri tarvitsee apua. Voisimme lähteä omista koloistamme ulos ja katsoa ympärille, toisia ihmisiä. He eivät ole vihollisia, he ovat inhimillisen elämän ilmenemismuotoja, kuten sinäkin.

Nyt, kun talven viima ja pakkanen ei pakota olemaan sisällä, voidaan tehdä muutos. Lähtekäämme kyläjuhliin, istukaamme katukahvilassa, osallistutaan maratonille, käydään lavatansseissa. Missä vaan, missä on muita ihmisiä. Juodaan vaikka viinaa ja syödään rasvaa, ei väliä, sosiaalinen pääoma pitää hengissä. Toisten kanssa, yhdessä tekemällä on mukavampaa. Kun syksy tulee, voimme reippaasti liittyä uuteen yhdistykseen tai ryhtyä laulamaan kirkkokuorossa. Näin mekin suomea puhuvat elämme pidempään ja laadukkaammin ja ennen kaikkea olemme iloksi toisillemme.